Liike on lääke

Matkailu avartaa

Olen Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän kirkkovaltuutettu ja kiinteistölautakunnan jäsen sekä 700-vuotisen Katariinanseurakunnan seurakuntaneuvoston jäsen. Alueella on käynnissä rakennemuutos. Emme tiedä, mihin se johtaa.

 

Kirkkoherramme totesi syksyllä 2015, että jumalanpalveluselämää on kehitettävä. Tunsin piston sydämessäni. En tiedä riittävästi. Olen tapakristitty. Kaste, rippi, häät ja hautajaiset kerran elämässä, joulukirkossa useammin, messussa joskus sunnuntaisin. Tilastojen valossa suomalaiset käyvät kirkossa 1,5 kertaa vuodessa seurakunnallisessa tapahtumassa. Pidän kirkoista ja hautausmaista. Pääsääntöisesti ne ovat kauniita rakennuksia ja hyvin hoidettuja rauhallisia paikkoja.

 

Eräs ystäväni kertoi, että hän on ”jumalanpalvelushoppailija”. Siis mitä? Hän tutustuu etukäteen, millainen tarjonta esimerkiksi sunnuntaisin on Turun alueen kirkoissa ja valitsee mielenkiintoisimman.

 

Tein vuosi sitten uudenvuodenlupauksen. Käyn vuoden aikana kaikissa neljässätoista seurakuntayhtymämme alueen kirkoissa perusmessussa. Tiedänpä sitten, mitä meille tarjotaan ja millaisissa puitteissa. Sanoista tekoihin. Lupaus on täytetty, hieman muuttaen toki. Minulle kelpasi myös muut kuin perusmessut, halusin homman kasaan ennen kesää. Mitä olen oppinut? Mitä olen kokenut?

 

Katariinassa kirkkoherra lauloi kauniilla äänellään Herran siunauksen. Voiko kauniimpaa olla? Mikaelissa rovasti oli pukeutunut roomalaiseksi sotilaaksi saarnan ajaksi. Olipa mieleenpainuva tapa kertoa kasteen lahjasta. Martissa kirkko oli täynnä nuoria rippikoululaisia. Iloisia virsiä ja nuoret mukana saarnassa.  Pallivahassa soi Karjalaisen kansan messu. Kosketti, totta kai, onhan isäni on evakko, mutta tunnelma oli iloinen. Ei synkkä, kuten turkulainen toteaisi. Varissuolla sain kokea pop-up kuorolaulua. Tätä kokeilua ei kotona etukäteen suositeltu, olen perheemme mustalammas, mitä tulee laulutaitoon. Mutta joskus on vierailtava epämukavuusalueella. Kuusiston kodikas kirkko toi mieleen saariston. Tänne kannattaa tehdä kesällä pyöräretki.

 

Henrikissä kiirastorstain saarna eteni vuoropuheluna ja alttari riisuttiin, lopussa jäljellä oli vain laulettu virsi ja pimeys. Vaikuttavaa. Hirvensalon missiomessussa matkattiin itkusta iloon. Herätti ajatuksia. Maarian pääsiäismessun jälkeen oli kiva lähteä hiihtämään Impivaaran aurinkoiseen kevätsäähän. Rentouttavaa. Piikkiön negrospirituaalimessu soi iloisesti päättäen pääsiäisen.

 

Kaarinassa pappi siirtyi eläkkeelle evästäen seurakuntaa pohtien, miten vähän sanomalla voi sanoa enemmän. Vappuna oli mukava aurinkoinen ilma pyöräillä Paattisten kirkkoon ja kuulla, miten maallinen vappu ja pyhimykseksi julistettu Valbourg liittyvät toisiinsa.

 

Tuomiokirkossa Kauppakorkeakoulun promootiojumalanpalveluksessa emeritusarkkipiispa kertoi, miten kirkko ja yliopisto liittyvät toisiinsa ja miten maailman vanhimman englanninkielisen yliopiston eli Oxfordin yliopiston vaakunassa on kirja auki ja aukealla sanat: Dominus Illuminius Mea eli Herra on Valoni. Lauantain ehtoollisjumalanpalvelus oli kirkon etuosassa ja tuntui, että läsnäolijat lauloivat sydämestään niin Kosketa minua henki kuin Suvivirren. Lempivirsiäni.

 

Kirkkokierrokseni päättyi Kakskerran kirkkoon ja Kaatuneiden muistojumalanpalvelukseen ja Helluntaihin: suruun ja iloon. Joskus suru ei lopu, mutta sen kanssa oppii elämään kuten saarnan pitäneen papin isoäiti. Helluntai on seurakunnan syntymäjuhla. Ei puhuttu useita kieliä, mutta kauniisti lauloi kuoro ja kirkkaasti kuului kirkkokansassa kaunis naisääni. Kotimatkalla vesisade kasteli pyöräilijän ja virvoitti luontoa. Tehtävä suoritettu.

 

Kannattiko? Kyllä. Monenlaista koin ja näin. Väkeä oli vähimmillään noin kaksikymmentä ja enimmillään lähes kirkko täynnä. Aina olisi mukaan mahtunut enemmän osallistujia. Kyllä sopu tilaa tekee. Yllätyin, miten ajankohtaisia saarnat olivat ja että messut eivät olleet väsyttävän pitkiä. Olenkohan tullut vanhaksi vai seuraako kirkko ja seurakunnat aikaansa? Tapahtumat olivat kaikki omanlaatuisiaan ja erilaisia, vaikka peruskaava oli periaatteessa sama. Suosittelen vierailemaan erilaisissa messuissa ja eri kirkoissa. Itse yhdistin monesti jonkun liikuntaharrastuksen kuten pyöräilyn ja messun. Sielun lisäksi myös ruumis sai lääkettä.

 

Yksilöllisyyden ja oman identiteetin menettäminen lieneekin yksi suurimmista peloista liittyen mahdollisiin rakennemuutoksiin ja seurakuntien mahdollisiin yhteenliittymisiin. Ei ole myöskään varmaa, että erityiset suuret yksiköt toisivat toivottavaa mittakaavaetua. Seurakuntatyö on toimintaa ihmiseltä ihmiselle, joskus jopa ainutkertaista yksilön kannalta, ei massatuotantoa. Mutta toki aina pitää miettiä, mitä toiminta voitaisiin virtaviivaistaa. Toinen pelko lienee uhka reuna-alueiden toiminnan näivettymisestä. Uhka lienee todellinen. Jo nyt, jos haluaa tulla Katariinankirkkoon sunnuntain jumalanpalvelukseen linja-autolla, pitää matkaa lähteä jo perjantaina. Katariinankirkkoon on noin kolme kilometriä kauppatorin nurkalta. Ei matka eikä mikään, jos on tottunut ja pystyy liikkumaan pullamoottorilla. Kaikki eivät pysty.

 

Entä voidaanko jatkaa nykyisellä rakenteella? Voimmeko luopua joistain tiloista toiminnan vaikuttavuuden kärsimättä? Joutuvatko seurakunnat tulevaisuudessa keskittymään vain ydintehtäväänsä? Onko mahdollista hankkia uudenlaisia lisäresursseja muttei lisäkuluja? Auttaako EU?

 

Monesti digitalisuutta ja virtuaalisuutta tarjotaan ratkaisuksi nykypäivän haasteisiin. Niillä on varmasti oma tuiki tärkeä osansa tässä muutoksessa. Mutta me emme vielä hahmota sitä ja sen mahdollisuuksia kokonaisuudessaan. Digimatkamme on vasta alussa.

 

Olen luottavainen. Seurakunnissamme ja yhtymässä on osaavaa henkilökuntaa, motivoituneita luottamushenkilöitä. Satoja vuosia jatkunut matka voi jatkua. Ja ainakin tämä minun viimekeväinen seurakuntamatkani oli yksilötasolla avartava kokemus.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Toimituksen poiminnat